Mistä näitä arkajalkoja oikein riittää?

Tapasin tänään ulkoillessani röyhkeän ja rahvaanomaisen pulun. Rouva Kyyhkynen vain sylki ja räkytti minulle kotioveltaan, kun kävelin heidän talonsa ohi. Eipä ollut rohkeutta silläkään (vertaan tätä pulu-rouvaa aikaisemmin tapaamaani oravaan, joka ilkkui minulle puunoksalta) tulla minulle sanomaan asiaansa maan tasolta. Tiesi varmaan, että olisin höyhentänyt sen niin maan perusteellisesti, aina viimeiseen höyheneen saakka.

Vain vanhat valjaat...

Emäntäni penkoi varastoa ja löysi vanhat heijastinvaljaani. Varastossa ne olivat hautautuneena sen vuoksi, että kun olin huonossa kunnossa ja elimistööni oli kerääntynyt nestettä, valjaat eivät menneet lähimainkaan rintakehäni ympäri. Nyt ne olivat minulle passelit.


Minä komeana heijastinvaljaissani.

Törmäsin ulkoillessani alla olevaan otukseen. Siellä se puussa turvassa minulle ilkkui. Olisi tullut alas tekemään tuttavuutta niin oltaisiin nähty, kuka on kingi näillä kulmilla. Typerä tupsukorva. Jänishousu, sanon minä.


Pikku-Orava.

Hei, hei vanha toverini

Naapurini Kalle, rakkain kaikista pystyyn haukuttavista, muutti tänään pois. Se on surullista ja vetää hiljaiseksi. Jopa minut. Minulla on toisaalta hyvin haikea olo mutta toistaalta olen myös hieman helpottunut siitä, että reviirilläni on yksi kilpailija vähemmän. Olen taas kulmakunnan vaikututusvaltaisin ja komein. Alakerran dobermannilla ei ole asiaa korkeimmalle pallille. Juoskoon minut kumoon vaikka kuinka monta kertaa (yksi kerta takana...), se ei arvoani alenna. Kalle sentään osasi käyttäytyä, kuten minun tasoisessa seurassa tuleekin käyttäytyä.

Pärjäile, vanha ystävä, toivottavasti viihdyt uudessa asuinpaikassasi. Toivon myös, että et ottanut kaikkia haukkujani henkilökohtaisesti. En minä tosissani sinua haukkunut vaikka tiedän, että pahalta se välillä kuullosti.


Kalle.