Menin toimenpidehuoneeseen perinteisesti puntarin kautta. Painoni oli laskenut 700 grammaa (eli oli nyt 5,4 kg) eli todella huomattava määrä painostani oli tippunut pois, kun ottaa kokoni huomioon.
Sokeritautia minulle ei ollut puhjennut vaikka jatkuvasti janottaakin. Sivuääni kuului voimakkaana sydämessä mutta nesteäänet olivat kohtuuden rajoissa eli tilanteeni ei siltä osin ole tällä hetkellä hälyyttävä.
Eläinlääkärin mukaan laihtumiseni on todella hyvä asia, olettaen ettei se johdu munuais- tai maksaviasta. Toivoa siis sopii, että laihtumiseni johtuu kuntoilun lisäämisestä sekä vähemmästä syömisestä. Täten minusta otettiin myös verikokeet, joiden tulokset tulevat huomenna. Emäntä kauhistui, kun lääkäri sanoi ottavansa verikokeita. Totesi vain, että mitenhän se onnistuu, kun aiemminkin oli kaksi hoitajaa pitämässä minua kiinni eikä sittenkään meinannut onnistua. Lääkäri oli kuitenkin hyvin optimistinen minun suhteeni ja pyysi emäntääni ottamaan minut "halausotteeseen". Näytteenotto sujui kuin tanssi. Edes kuonokoppaa ei tarvittu. Olin hyvin rauhallinen eikä mieleni tehnyt lainkaan käyttää hampaitani väärin.
Lääkäri väänteli, käänteli ja puristeli minua joka puolelta (jonka aikana minä tietenkin murisin, kuin henkeäni oltaisiin viemässä) ja kysyi emännältäni, että onko kävelyn kanssa mitään ongelmaa. Emäntä totesi vain, että ei ole, johon eläinlääkäri sanoi, että Fido on sitten varmaan oppinut laittamaan polvilumpion itse paikoilleen, koska oikeassa takajalassa on ihan "hyväasteinen" patella luksaatio (polvilumpion sijoiltaanmeno).
Silmäni katsottiin valon kanssa ja kaihi oli edennyt. En kyllä ymmärrä, mihin sitä lamppua tarvittiin; näkeehän sen nyt paljaalla silmälläkin, kuinka sameat silmäni ovat... No, leikki leikkinä.
Kun kävelin lääkäriaseman ovesta ulos, teki mieleni syleillä koko maailmaa; vihdoinkin ohi, toistaiseksi!
Tässä minä olen verta valuvana ja nöyryytettynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti